lauantai 29. elokuuta 2015

Kumisevan hangen huminaa päässä, kertoo Pirkko Arstila


Mistä kaikki alkoi

Käsikirjoituksen aihio alkoi kehkeytyä Dalvadasin kylässä Tenon varrella. Se on niin pikkiriikkinen kylä, että autoilija suhauttaa sen ohi minuutissa.  Tunturikoivujen lehdet kiiltävät hopealantteina ja Norjan tunturien takana vyöryvät mahtavat pilvilinnat.

Dalvadas eli pitkään vielä 60-luvulla omissa oloissaan ja Turun Yliopiston kulttuurien tutkimuksen laitos on kerännyt sieltä folkloristiikan aineksia kuten uskomuksia, tarinoita ja perinnetietoutta. Ihmiset kertovat yhä tarinoita, he kuulevat ja näkevät ”etiäisiä”. Eräänä aamuna vanha emäntä valitti pihalla, ettei ollut pystynyt nukkumaan, koska ”koskeen hukutetut äpärät parkuivat koko yön”. Kerran vanha mies kertoi nähneensä kuolleen metsästyskaverinsa hiihtäneen talvella vastaan.


Dalvadasista ajoin usein Karigasniemelle ”Kalastajan majataloon”,  ”Pohjolan Tijuanaan”. Baaritiskillä huudettiin suomeksi, norjaksi, ruotsiksi ja kaikilla saamen kielillä. Tunsin olevani Villin Pohjolan filmauksessa, tällä etelän ”riukunaisella” oli korvat höröllä kuunnellessani uskomattomia juttuja uskomattomista seikkailuista erämaissa ja uskomattomista Tenon lohen vonkaleista. Yritin opiskella perhokalastusta, näpersin perhoja, seisoin virrassa vyötäisiäni myöten nauttien veden voimasta ja yöttömän yön valosta. En saanut yhtäkään kalaa eikä sillä ollut väliäkään.


Valtavan maiseman keskellä tunsin itseni haituvaiseksi. Mitättömäksi. Ihmettelin miksi tiesin niin vähän Lapin voimasta? Miksi en ollut kuullutkaan, että Suomen sisällä on toinenkin maa? 


Sain ”Kouralta” apurahan saamelaiskulttuuriin tutustumiseksi ja saatoin rauhassa keskittyä tarinoihin ja historiaan. Kouluissa ei kerrota Lapin menneisyydestä, Lappihan on pelkkiä tonttuja, joulupukkia ja lumilautailua. Kouluissa pitäisi Lappi-tietoutta lisätä tuntuvasti ja myös turistit pitäisi saada kiinnostumaan muustakin kuin monotansseista. 


Hiihtokeskukset joulupukkeineen muistuttavat Disneyn elokuvia, sen sijaan Lapin alkuperäiset, maagiset voimat löytyvät ja avautuvat vain hiljaisuuden keskellä suunnattoman taivaan kuvun alla. 


Dalvadasissa isäntäväkeni puhui kotona saamea. Halusin olla kohtelias ja sanoa minäkin jotakin saameksi, jos ei muuta niin kiitos ja näkemiin, mutta turistille ei ollut eikä ole sanakirjaa. Niinpä minulle hankittiin Norjan puolelta lasten värjäysaapinen. Aapisesta syntyi Dalvadasin tuvassa iso meteli. Oli kuulemma väärä saame! Olin huomaamatta sekaantunut kielipolitiikan kiistakysymyksiin. Avartavaa yhtä kaikki! En oppinut paljoakaan, mutta oli lystikästä muotoilla alkeellisia lauseita. Suurin palkinto oli ymmärtää saamenkielisiä kuvatekstejä lehdistä. 


Lappi alkoi humista päässäni. Mielikuvitus aloitti laukkansa. Unissani kiepahteli outoja kuvia. Olin aivomyrskyisessä tilassa kirjoitellen mieleeni nousevia näkyjä ylös. Siitä on jo vierähtänyt miltei 15 vuotta, mutta muistan yhä innostukseni roihun. 


Löysin Seppo ”Baron” Paakkunaisen. Ymmärsimme toisiamme ensi tapaamisesta. Minulla oli hänelle tarina ja hän kuuli sen musiikkina. 


Pirkko Arstila
Kumisevan hangen käsikirjoittaja   


Tutustu Kumisevan hangen tarinaan ja tekijöihin kumisevahanki.com:ssa.  

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti