maanantai 14. syyskuuta 2015

Lumovoimaa, josta kirjoittaa Pirkko Arstila

Lapin lumo

Olen länsirannikon kasvatti, jolle Lappi oli tuntematon ulottuvuus. Joskus käväisin työmatkalla edestakaisin Rovaniemellä. Minulla oli aina väärät vaatteet enkä nähnyt Rovaniemestä muuta kuin Pohjanhovin. 

Tunsin ihmisiä, joka olivat Lapista kotoisin ja he kaipasivat aina takaisin. He kuvailivat Lapin metsiä. Etelän metsät olivat heidän mielestään ”sotkuisia”, täynnä puskia, risukkoja ja erikokoisia puita, mutta Lapin metsät olivat siistejä, selkeitä kuin puistot. Kuusetkin muistuttivat kynttilöitä.

Etelän kuu oli vain keltainen reikä taivaan kannessa, mutta Lapin kuu oli hopeaa! Lapissa oli kunnon talvi ja kaamos hohti lumen valoa. Oikeastaan heillä ei ollut kaamosta ollenkaan, se oli etelän keksintöä. 
En uskonut sanakaan ennen kuin todella pääsin tutustumaan aitoon Lappiin.
Mahtavan Tenon maisemissa aika pysähtyi. Kiirettä ei ollut olemassakaan vaan huolet lensivät tuulten mukana. Tunturin varpuvuoteella voi kuunnella kivien supatusta – nekin osaavat tarinoita. Kuutamoöinä kaikki, kaikki  - muuttuu hopeaksi.
 

Lapin maaperässä on energiaa, jota kiinalaiset kutsuisivat nimeltä ”qi”. Nykypäivän stressattu ihmisparka on menettänyt kykynsä ottaa sitä vastaan. Aistimme ovat surkastuneet. Kaupunkilaisen on vaikea enää haistaa ja maistaa kuin kuulo, näkö, maut ja ihon aistit olisivat jotenkin haalistuneet. ”Kolmas silmämme” on kadonnut.

Vaistot olivat ennen ihmiselle hengissä selviämisen edellytys. Lapin asukkailla on tänäkin päivänä hyvät vaistot. Emäntä panee kahvipannun tulelle ja kohta vieras jo kopistelee lunta saappaistaan eteisessä. Kaikilla erämaan emännillä on ”etiäisiä”.

Joskus ammoin ihmiset ja eläimet ymmärsivät toistensa puhetta. Puilla, virroilla, tuntureilla oli omat haltijansa. Kaikista tarinoista kiehtovat eniten tietäjät ja noidat. Lentonoidat pystyivät siirtymään paikasta toiseen ajatustensa voimalla, siitä nimikin on syntynyt. He saattoivat muuttaa itsensä kaloiksi, linnuiksi tai pedoiksi.

Staaloista, tunturipeikoista, en ollut ennen kuullutkaan, mutta jättiläiset olivat tuttuja lapsuuden tarinoista, sillä länsirannikollakin oli ollut jättiläisiä. Luin jostakin, että jääkauden jälkeen pohjoisessa olisi asunut pitkä, suurikokoinen heimo, joka ilmeisesti joutui taisteluihin muiden, pienikokoisempien heimojen kanssa.


Länsirannikon jättiläiset olivat kiviä paiskovia äijän köriläitä, mutta Lapin staalot olivat brutaaleja ihmissyöjiä. Ne söivät pieniä lapsia ja loitsuivat ihmisiä kiviksi. Ihmisveren ne haistoivat kaukaa.


Kuvittelin staalot nykypäivään. Ne olisivat hurjasti tatuoituja jengiläisiä. Jos tulisivat pimeällä kadulla vastaan, juoksisin karkuun. 
Staaloilla oli vain yksi silmä. Kenties jättiläiskokoisilla muinaisihmisillä oli ollut suuret, siniset silmät.

Maahisten kuvitellaan olevan ryppyisiä ja rumia kuin säkkikankaiset talviperunat. Mutta maahiset omistavat maan rikkaudet. Jalokivet. Kullan. Hopeat. He pitävät huolta äitimaasta, jota me maan päälliset, itsekkäät ihmiset tuhoamme minkä kerkeämme. Maahiset eivät kannata ydinvoimaa. He ovat ystävällisiä, kauniita pikkuihmisiä, joita voi olla enää jäljellä vain suurissa erämaissa. 

Pirkko Arstila
Kumisevan hangen käsikirjoittaja

Tutustu tästä Kumisevan hangen tekijöihin ja tarinaan.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti